Silja-rastit

Hiphei ja hellurei!

Jos omistaisin aivot, olisin ymmärtänyt, että lounaassa kevät on hieman pidemmällä kuin keskellä. Neljä ekaa väliä pystyin juoksemaan jotakuinkin kohtuullisesti, mutta pitkällä vitosvälillä meinasi happi loppua. Alun parin pummin vuoksi Tokola paineli vitosen loppuvälillä ohi ja huuteli, että hyppää perään. Hyppäsin perään, mutten nostanut jalkaa tarpeeksi. Kaksi kertaa parin sadan metrin matkalla turvalleen, toisen kerran suolla. Olivat naama ja munat kirjaimellisesti turpeessa. Kattelin siinä, että ei se Jussi mitään hirveätä vauhtia kisko, että kyllä tässä pysytään. Ei pysytty. Loppuradalla taisin kävellä enemmän kuin juosta. Hölkätessäkin meinasi happi loppua niin keuhkoista kuin lihaksista. Kolmeltatoista tulin maaliin. Saavuin vasta tänään takaisin Jyväskylään, junasta ulos astuessani vedin keuhkot täyteen siitepölytöntä ilmaa ja hymyilin. Hymyilin ehkä liikaakin, sillä apteekissa katsoivat kuin mielitautista.

En muuten ole tainnut täällä blogissa hehkutella erästä asiaa, Kynnyssuota nimittäin. Aina junalla ohimennessä suupielet nousevat ylös. Radalta katsoessa takana kohoava Vorikkavuori tekee maisemasta erittäin mieluisan, varsinkin suodiggarille. Olen alitajuisesti alkanut pitää Kynnyssuota Keski-Suomen porttina junalla matkustaessa. Tänään näin suolla teltan, silmänräpäyksessä mieleeni juolahti ajatus...