Kiipeilyä Kaukasuksella

Tuli käytyä Kaukasuksella. Kiipeilemässä tietenkin ja samassa vähän katselemassa paikkoja. Oikeasti homma oli juuri päinvastoin.

Armeniassa kiipeilykengät olivat jalassa Garnin basalttipylväillä. Kiipeily siellä on nykyään kielletty ja boltit poistettu, joten piti tyytyä free soloon/boulderointiin. Once in a lifetime -juttuja!

Vuoristo-Karabahiin kävi seuraavaksi tie ja Miurat oli jalassa Shushissa, seuraa ei löytynyt, joten piti tyytyä ihailemaan melkein kilometrin pystysuoraa seinämää ja kokeilemaan boulderointia ylätasanteella.

Loppureissusta oli ajatuksissa käydä vuorikiipeilemässä Pohjois-Georgiassa Mt. Kazbegilla, mutta sain jonkun pienen vatsataudin ja jäin Tbilisiin hengailemaan. Vikana päivänä olo oli jo sen verran hyvä, että kävin Botanical Gardenissa treenailemassa ja sendin 13 metrin 6A:n solona. Oli kiva kiivetä, kun paikalliset kannustivat jatkuvasti sendimään ja taputtelivat selkään nousun jälkeen. Toivottavasti olisivat soittaneet ambulanssinkin, jos olisi käynyt ohraisesti. Sooloaminen on kyllä ehkä parasta, siinä keskittyy ihan erilailla, kun yhdelläkin virheliikkeellä voi köydenpuutteen vuoksi olla vakavat seuraukset.

Tätä lisää!

Kuopio-Jukola 2014

Tämä on erään Kuopio-Jukolan neljännen osuuden tarina. Tarina, joka alkaa jo viikko ennen Kuopio-Jukolaa. Yhdeksän päivää ennen Jukolalauantaita totesin, että minulla on flunssa eikä mikä tahansa flunssa vaan kova flunssa. Pientä kuumetta, nenä aivan tukossa ja kurkku kuin hiekkapaperia. Tässä vaiheessa totesin, että taisi jäädä ensimmäinen Jukolan viesti kasvattiseuran väreissä väliin, mutta toivoin parasta. Vedin viikon aikana sen verran paljon kaikenmaailman lääkkeitä kurkusta alas, että joku voisi puhua jo yliannostuksesta. Päivittäin mietin, soitanko managerille etten pysty juoksemaan, mutta olo kuitenkin parani päivä päivältä, hitaasti tosin. Perjantaina raahatessani tavaroitani auton kyytiin olo tuntui edelleen tuskaiselta ja pientä flunssahikeä puski pintaan. Lauantaina saunamökistä herätessäni olo oli hyvä, ei ollenkaan kipeä. Päätin juosta.

Seurailin Venlojen viestiä sivusilmällä antaen siskolleni vinkkejä hänen ensimmäiseen Venlasuoritukseen 14 vuoteen. Illalla en edes mennyt katsomaan Jukolan lähtöä, sillä halusin levätä noin aamukolmelta alkavaa omaa osuuttani varten. Torkuin teltalla ja seurailin Tommyn etenemistä aloitusosuudella, mies tuli vaihtoon sijalla 221. Tällä samalla hetkellä olin ns. virallisesti täpinöissäni, sillä tiesin Juhalla olevan suunnistus sen verran gripissä ja tossu syönnillä, että Havento pääsisi kolmososuudelle hyvissä asemissa. Ennen viestiä spekuloin itsekseni, että päässen metsään sijalla 200.-300., totuus oli kuitenkin, että sain kartan Jukalta sijalla 174.

Palataanpa hieman taaksepäin, sinne teltassa makoiluun. En ole varmaan koskaan kerännyt suunnistuskamojani niin nopeasti kasaan kuin siinä vaiheessa, kun liveseuranta näytti (virheellisesti) Juhan olevan sijalla 64. Mietin, ettei se voi olla totta, mutta siirryin kuitenkin ripeästi tuulisuojateltalle. Majoitusteltalla vedin kuitenkin vielä viimeiset yskän- ja särkylääkkeet ennen lähtöä. Yö oli luokkaa todella kylmä ja jouduin tekemään kaikkeni, että sain pidettyä itseni lämpimänä ennen verryttelyalueelle siirtymistä. Istuin hievahtamattani, tuijotin maahan ja kävin mielessäni tulevaa suoritusta; varmoja reitinvalintoja, jatkuvaa karttakontrollia ja selvissä paikoissa hullun lailla juoksemista. Päätin ottaa verryttelyn kevyesti ja säästää mahdollisimman paljon voimia itse suoritukseen, sillä olo ei enää ollut lähelläkään loistavaa.

Saatuani kartan Jukalta lähdin rennon kovaa juoksemaan pitkin pitkää K-viitoitusta silmäillen samalla radan kaikki rastivälit läpi ja tehden reitinvalinnat viidelle ensimmäiselle rastille. Rata näytti helpohkolta, mutta maastopohja oli haastava ja mäkinen. Ykköselle ja kakkoselle päätin ryskätä suoraan mäkien yli korkeimmat kohdat lukien ja peilaten. Kolmoselle otin kiertävän valinnan lähinnä helpomman rastinoton vuoksi, nelonen oli helppo oravapolkuväli. Helppoa totesin mielessäni, samalla tiedostaen tämän olevan sen vaarallisimman ajatuksen suunnistaessa. Vitoselle teinkin ensimmäisen pienen ajautumisvirheen, kun maasto ei mielestäni vastannut karttaa vaikka olinkin aivan oikeassa linjassa nousemassa rinnettä. Kutonen, seiska ja kasi oli helppoa mäestä mäkeen neppailua ja vedin pätkän Helsingsborgs OK:n kaverin perässä ohjeita takaa huudellen. Muutama seuraava väli oli lähinnä kompassin vilkuilua ja vastaantulevien maastokohteiden lukemista, kunnes päästiin jälleen hieman mäkisempään maastonosaan. Jo alkumatkasta vatsa oli hieman oireillut, varmaankin liiallisesta lääkkeiden syömisestä, mutta tässä vaiheessa kun päästiin ensimmäistä kertaa kunnon luukutusosuuksille, sanoi vatsa sopimuksensa lähestulkoon kokonaan irti. Olin köysissä. Rastille 14 pääsin ilman suurempia katastrofeja, mutta rastimäkeä noustessani tajusin, ettei minulla ollut minkäänlaista hajuakaan mistä kohtaa olin mäkeä alkanut nousemaan ja missä kulmassa. Ei auttanut muu kuin jaksaa nousemista ja toivoa saavansa mäen päällä jostain kiinni. Päällystä oli kuitenkin tiheää ja epämääräistä, eikä itsensä paikantimisesta ollut tietoakaan. Vähän aikaa päällystää edestakaisin steppailtuani mäen päälle nousi Jyväskylän ajoilta tuttu Vaajakosken Terä 2:n Lasse Kautto, jolle huikkasin välittömästi "Mikä koodi?". Meillä oli sama koodi, joten peesasin Lassea rastille. Seuraavakin rasti olisi ollut sama, mutta Lasse paineli mäkeä alas sellaista vauhtia, etten pysynyt vatsakipuni kanssa perässä kuin sata metriä. Loput rastivälit olivat lähinnä keskittymistä vatsakipuun ja maastossa etenemiseen, onneksi välit olivat helpohkoja, joten suunnistuksesta ei tarvinnut niinkään välittää. Toiseksi viimeiseltä rastilta päätin kaikesta huolimatta aloittaa loppukirin enkä omista juurikaan minkäänlaisia muistikuvia matkalla vaihtoon. Väliaikojen mukaan olen ohittanut jonkun vielä loppuviitoituksella, mutta ainoat muistikuvat loppuviitoitukselta ovat, että jouduin useaan kertaan katsomaan joukkuenumeron rintanumerosta antaakseni oikean kartan Timolle. Kaiken kukkuraksi juoksin 10 metriä pitkäksi kartasta, kun en saanut selvää numeroista. Annoin kartan Timpalle sijalla 175. ja heitin pitkäkseni vaihtopuomille. Vähän aikaa itseä keräiltyäni aloin kävellä kohti leimantarkistusta, jonne matkalla heitin ensimmäiset vallukonoset vehmersalmelaiselle pellolle. Matkalla tuulisuojateltalle toiset. Yritin valehtelematta oksentaa 15 minuuttia tuulisuojateltan ulkopuolella, mutta mitään ei ollut enää sisällä. Tuntui pahalta. Pahalta, mutta hyvältä. Kaikkensa antaneena. Ensimmäiseen 12 tuntiin en pystynyt syömään kuin yhden Tompalta saadun energiageelipussin.

Jälkeenpäin ajateltuna lääkkeitä olisi voinut syödä vähemmän, mutta tapaus oli eräänlainen tradeoff -tilanne juoksemisen ja lääkkeiden välillä. Tämä ei missään nimessä ole opetusteksti seuran junnusuunnistajille, päinvastoin. Älkää ikinä kilpailko tai harjoitelko sairaina tai juuri parantuneina, se on terveydelle vaarallista! Tästä tarinasta ei ole mitään syytä olla ylpeä, mutta se ehkä kertoo siitä halusta ja intohimosta suunnistaa 17 vuoden tauon jälkeen Karkki-Rastin paidassa hyvin, eritoten juuri Jukolassa, mikä minua seuranvaihtoon motivoi.