Tukkoon vaan

Talviharjoittelu on takana ja parantamisen varaa jäi, syksyllä koettu nilkkavamma vaivasi ajoittain aina maaliskuulle asti ja motivaatio oli tämän vuoksi välillä vähän hukassa. Positiivinen täytyy kuitenkin olla, joten mennyttä on turha murehtia. Suunta on eteenpäin ja toivottavasti ylöskin. Firman maratonporukan yhteistreeneistä ja parista Kirsi Valastin pitämästä luennosta ja harjoitusdemokerroista sain lisää jaksamista ja hyvää asennetta, kun pääsi pidemään tauon jälkeen taas kunnon yhteistreenien makuun.

Kuun alussa kävin Saaristorasteilla hölkkäilemässä, sillä sairastin 1,5 viikon flunssan juuri kisan alle. Flunssan ja kisan väliin jäi juuri maagiset kaksi päivää, joten päätin lähteä fiilistelemään suunnistusta. Pari pikkukoukkua tuli otettua ja yksi vähän isompi, kun tein samaistusvirheen ja pudotin itseni kartalata epäselvässä metsän osassa. Positiivista on se, ettei nilkka oireillut ollenkaan. Eikä nilkka oireillut tänäänkään, kun kävin pelaamassa neljä matsia futsalia vanhan höntsäjengin paidassa legendaarisessa ja perinteisessä turnauksessa. Hyvällä fiiliksellä!

Usko on tällä hetkellä kova, että ehdin Jukolaan mennessä saavuttaa vaadittavan iskun. Alustavat osuudet on jaettu jo pari viikkoa sitten, joten valmistautuminen on helpompaa, kun tietää mitä on näillä näkymin tiedossa. Viikon päästä suunnannen Finnspringiin juoksemaan henkilökohtaisen kisan, on vain tullut taas se aika vuodesta, kun Metsähiippari on siitepölystä tukossa. Ensioireet ovat jo päällä, joten toivotaan sateista viikonloppua. Täytyy katsella kisoihin osallistumista siitepölyn kannalta, semitukossa on turha lähteä kisaan toteamaan kilsan suunnistamisen jälkeen, ettei tästä tulee mitään tai vetää väkisin itseään totaalisen tukkoon. Siitä toipuminen kestää kauan.

Framåt!