Viestimiehen talvi

Kuukausi sitten liityin firman maratonporukkaan tavoitteena vain ja ainoastaan se, että Paimiossa 14.6.2015 aamuyön tunteina tossu liikahtaa. Henkilökohtaisiin kisoihin ei ole sen kummempia tavoitteita, kunhan vaan tekee hyvän suorituksen, se riittää. Yleensä, jos tossu liikahtaa ja suunnistus pysyy gripissä, niin nimi löytyy tuloslistalta puolen välin yläpuolelta, se riittää. Tavoite on kuitenkin se, että Jukolassa ja muissa viesteissä Karkki-Rastin sijoitusennätykset laitetaan uusiksi. Ja isosti!

Ratkaisu tämän saavuttamiseksi on yksinkertainen. Alan taas harjoitella.

Parin kolmen, joidenkin mielestä ehkä jopa 29 vuoden tauon jälkeen alan taas harjoitella. Tavoitteena on harjoitella viisaasti, pitää paikat ehjinä ja sitä kautta löytää lennokas juoksuaskel. Absoluuttisia aika- tai sijatavoitteita en juoksu- enkä henk.koht.suunnistuskisoihin aseta kuin ehkä juuri ennen kilpailua, jos sen tarpeelliseksi koen. Tai no, kenelle mä valehtelen. Kyllähän mulla on kevään HCR:lle jo aikatavoite, mutta HCR juostaan perinteisesti mulle pahimpaan siitepölyaikaan ja kaikkien tähtien täytyy olla oikeassa asennossa ja siitepölyjumalten suosiollisia juoksemaan saati tavoitteeseen päästäkseni. Siksi se onkin vielä tässä vaiheessa puolitavoite.

Tarkoituksena on myös kisata keväällä ahkerasti, katsellaan sitten Jukolan jälkeen mikä on fiilis syksyn suhteen. SM-pitkä on tänä vuonna Karjaalla ja olen aina tykännyt Karjaan maastoista, joten se tullee olemaan syksyn tärkein kisa. Kuten myös SM-yö Lahdessa.

Kausianalyysi 2014

Ennen kauden alkua olin asettanut tavoitteeksi

1. Ehjä kausi
2. Hyvät suoritukset viesteissä
3. Fiiliksen löytäminen

Kohta 1 ei aivan toteutunut, sillä nilkka meni futispelissä alkusyksystä. Muuten ei kummemmin mikään paikka oireillut, ainahan sitä on pientä, mutta...

Kohta 2 toteutui tyydyttävästi. Jukolassa juoksin 1,5 viikon sairastelun jälkeen, annoin kaikkeni ja maalissa KaRa-henkiset spydäykset. Just jees! Mun tullessa vaihtoon oltiin Karkki-Rastin kaikkien aikojen parasta sijoitusta edellä 60 sijaa, mikä ei aivan riittänyt loppuun asti, mutta tieto siitä, että jos itse on kunnossa ja kaikki ykköskaaderin miehet saadaan viivalle, niin vanha ennätys on kertaheitolla paperia. Halikkoviestissä oli sen verran epätasainen joukkue kasassa, että omalla osuudella riitti ns. perussuoritus virheitä vältellen. Lopputuloksena kuitenkin Karkki-Rastin kaikkien aikojen paras sijoitus Halikkoviestissä. Tähän sopii yhden karalaisen tavaramerkki: Siistiä!

Kohta 3 toteutui täydellisesti. Suunnistus tuntui taas muutaman vuoden tauon jälkeen kivalta, poissa oli vielä viime kaudellakin ollut fiilis: Mikä järki harrastaa, jos ei kiinnosta? Löysin taas sen suunnistamisen ilon.

Kokonaisuudessaan annan kaudelle kouluarvosanan 9+. Seuranvaihto takaisin Karkki-Rastiin vaikutti varmasti paljon, sillä viesteissä oli kiva juosta ykkösjoukkueessa ja yhdessä tuttujen tyyppien kanssa vuosien takaa.

Mitä suunnitelmia ja tavoitteita kaudelle 2015? Se selviää seuraavassa postauksessa.

Halikkoviesti 2014

Perinteinen suomalaisen suunnistuskauden päätös Halikkoviesti juostiin viikonloppuna Salossa ja itse olin mukana ensimmäistä kertaa Karkki-Rastin väreissä. Manageri oli määrännyt ensimmäiselle multiosuudelle, eli 2. osuudelle, kirmailemaan.

Tommy veti avauksen sen verran mallikkaasti, että yllätti meidät metsään lähtevät täysin ja verkat jäivät aika lyhyiksi. Rata oli sitä perinteistä varsinaissuomalaista mäkineppailua. Itse lähdin matkaan ensimmäistä kertaa elämässäni nilkka teipattuna, mistä kausianalyysin yhteydessä hieman enemmän juttua, mutta eihän nilkka tuntunut hyvältä kuin kolmosrastille asti, jonka jälkeen päätin himmata vauhtia, ryteiköt menivät lähestulkoon kävellen. Ei siinä, kivaa oli ja paria ylimääräistä kierrosta lukuunottamatta tekeminen oli sujuvaa, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei suunnistuskertoja ole syksyltä takana ollenkaan. Perussuoritus. Joukkueen suoritus oli kaikkea muuta kuin perussuoritus, sillä saavutettiin Karkki-Rastin kaikkien aikojen paras sijoitus Halikkoviestissä. Tästä on hyvä jatkaa kohti talviharjoittelua!

AM-sprintti 2014, Oulunkylä

DNS.

Kiipeilyä Kaukasuksella

Tuli käytyä Kaukasuksella. Kiipeilemässä tietenkin ja samassa vähän katselemassa paikkoja. Oikeasti homma oli juuri päinvastoin.

Armeniassa kiipeilykengät olivat jalassa Garnin basalttipylväillä. Kiipeily siellä on nykyään kielletty ja boltit poistettu, joten piti tyytyä free soloon/boulderointiin. Once in a lifetime -juttuja!

Vuoristo-Karabahiin kävi seuraavaksi tie ja Miurat oli jalassa Shushissa, seuraa ei löytynyt, joten piti tyytyä ihailemaan melkein kilometrin pystysuoraa seinämää ja kokeilemaan boulderointia ylätasanteella.

Loppureissusta oli ajatuksissa käydä vuorikiipeilemässä Pohjois-Georgiassa Mt. Kazbegilla, mutta sain jonkun pienen vatsataudin ja jäin Tbilisiin hengailemaan. Vikana päivänä olo oli jo sen verran hyvä, että kävin Botanical Gardenissa treenailemassa ja sendin 13 metrin 6A:n solona. Oli kiva kiivetä, kun paikalliset kannustivat jatkuvasti sendimään ja taputtelivat selkään nousun jälkeen. Toivottavasti olisivat soittaneet ambulanssinkin, jos olisi käynyt ohraisesti. Sooloaminen on kyllä ehkä parasta, siinä keskittyy ihan erilailla, kun yhdelläkin virheliikkeellä voi köydenpuutteen vuoksi olla vakavat seuraukset.

Tätä lisää!

Kuopio-Jukola 2014

Tämä on erään Kuopio-Jukolan neljännen osuuden tarina. Tarina, joka alkaa jo viikko ennen Kuopio-Jukolaa. Yhdeksän päivää ennen Jukolalauantaita totesin, että minulla on flunssa eikä mikä tahansa flunssa vaan kova flunssa. Pientä kuumetta, nenä aivan tukossa ja kurkku kuin hiekkapaperia. Tässä vaiheessa totesin, että taisi jäädä ensimmäinen Jukolan viesti kasvattiseuran väreissä väliin, mutta toivoin parasta. Vedin viikon aikana sen verran paljon kaikenmaailman lääkkeitä kurkusta alas, että joku voisi puhua jo yliannostuksesta. Päivittäin mietin, soitanko managerille etten pysty juoksemaan, mutta olo kuitenkin parani päivä päivältä, hitaasti tosin. Perjantaina raahatessani tavaroitani auton kyytiin olo tuntui edelleen tuskaiselta ja pientä flunssahikeä puski pintaan. Lauantaina saunamökistä herätessäni olo oli hyvä, ei ollenkaan kipeä. Päätin juosta.

Seurailin Venlojen viestiä sivusilmällä antaen siskolleni vinkkejä hänen ensimmäiseen Venlasuoritukseen 14 vuoteen. Illalla en edes mennyt katsomaan Jukolan lähtöä, sillä halusin levätä noin aamukolmelta alkavaa omaa osuuttani varten. Torkuin teltalla ja seurailin Tommyn etenemistä aloitusosuudella, mies tuli vaihtoon sijalla 221. Tällä samalla hetkellä olin ns. virallisesti täpinöissäni, sillä tiesin Juhalla olevan suunnistus sen verran gripissä ja tossu syönnillä, että Havento pääsisi kolmososuudelle hyvissä asemissa. Ennen viestiä spekuloin itsekseni, että päässen metsään sijalla 200.-300., totuus oli kuitenkin, että sain kartan Jukalta sijalla 174.

Palataanpa hieman taaksepäin, sinne teltassa makoiluun. En ole varmaan koskaan kerännyt suunnistuskamojani niin nopeasti kasaan kuin siinä vaiheessa, kun liveseuranta näytti (virheellisesti) Juhan olevan sijalla 64. Mietin, ettei se voi olla totta, mutta siirryin kuitenkin ripeästi tuulisuojateltalle. Majoitusteltalla vedin kuitenkin vielä viimeiset yskän- ja särkylääkkeet ennen lähtöä. Yö oli luokkaa todella kylmä ja jouduin tekemään kaikkeni, että sain pidettyä itseni lämpimänä ennen verryttelyalueelle siirtymistä. Istuin hievahtamattani, tuijotin maahan ja kävin mielessäni tulevaa suoritusta; varmoja reitinvalintoja, jatkuvaa karttakontrollia ja selvissä paikoissa hullun lailla juoksemista. Päätin ottaa verryttelyn kevyesti ja säästää mahdollisimman paljon voimia itse suoritukseen, sillä olo ei enää ollut lähelläkään loistavaa.

Saatuani kartan Jukalta lähdin rennon kovaa juoksemaan pitkin pitkää K-viitoitusta silmäillen samalla radan kaikki rastivälit läpi ja tehden reitinvalinnat viidelle ensimmäiselle rastille. Rata näytti helpohkolta, mutta maastopohja oli haastava ja mäkinen. Ykköselle ja kakkoselle päätin ryskätä suoraan mäkien yli korkeimmat kohdat lukien ja peilaten. Kolmoselle otin kiertävän valinnan lähinnä helpomman rastinoton vuoksi, nelonen oli helppo oravapolkuväli. Helppoa totesin mielessäni, samalla tiedostaen tämän olevan sen vaarallisimman ajatuksen suunnistaessa. Vitoselle teinkin ensimmäisen pienen ajautumisvirheen, kun maasto ei mielestäni vastannut karttaa vaikka olinkin aivan oikeassa linjassa nousemassa rinnettä. Kutonen, seiska ja kasi oli helppoa mäestä mäkeen neppailua ja vedin pätkän Helsingsborgs OK:n kaverin perässä ohjeita takaa huudellen. Muutama seuraava väli oli lähinnä kompassin vilkuilua ja vastaantulevien maastokohteiden lukemista, kunnes päästiin jälleen hieman mäkisempään maastonosaan. Jo alkumatkasta vatsa oli hieman oireillut, varmaankin liiallisesta lääkkeiden syömisestä, mutta tässä vaiheessa kun päästiin ensimmäistä kertaa kunnon luukutusosuuksille, sanoi vatsa sopimuksensa lähestulkoon kokonaan irti. Olin köysissä. Rastille 14 pääsin ilman suurempia katastrofeja, mutta rastimäkeä noustessani tajusin, ettei minulla ollut minkäänlaista hajuakaan mistä kohtaa olin mäkeä alkanut nousemaan ja missä kulmassa. Ei auttanut muu kuin jaksaa nousemista ja toivoa saavansa mäen päällä jostain kiinni. Päällystä oli kuitenkin tiheää ja epämääräistä, eikä itsensä paikantimisesta ollut tietoakaan. Vähän aikaa päällystää edestakaisin steppailtuani mäen päälle nousi Jyväskylän ajoilta tuttu Vaajakosken Terä 2:n Lasse Kautto, jolle huikkasin välittömästi "Mikä koodi?". Meillä oli sama koodi, joten peesasin Lassea rastille. Seuraavakin rasti olisi ollut sama, mutta Lasse paineli mäkeä alas sellaista vauhtia, etten pysynyt vatsakipuni kanssa perässä kuin sata metriä. Loput rastivälit olivat lähinnä keskittymistä vatsakipuun ja maastossa etenemiseen, onneksi välit olivat helpohkoja, joten suunnistuksesta ei tarvinnut niinkään välittää. Toiseksi viimeiseltä rastilta päätin kaikesta huolimatta aloittaa loppukirin enkä omista juurikaan minkäänlaisia muistikuvia matkalla vaihtoon. Väliaikojen mukaan olen ohittanut jonkun vielä loppuviitoituksella, mutta ainoat muistikuvat loppuviitoitukselta ovat, että jouduin useaan kertaan katsomaan joukkuenumeron rintanumerosta antaakseni oikean kartan Timolle. Kaiken kukkuraksi juoksin 10 metriä pitkäksi kartasta, kun en saanut selvää numeroista. Annoin kartan Timpalle sijalla 175. ja heitin pitkäkseni vaihtopuomille. Vähän aikaa itseä keräiltyäni aloin kävellä kohti leimantarkistusta, jonne matkalla heitin ensimmäiset vallukonoset vehmersalmelaiselle pellolle. Matkalla tuulisuojateltalle toiset. Yritin valehtelematta oksentaa 15 minuuttia tuulisuojateltan ulkopuolella, mutta mitään ei ollut enää sisällä. Tuntui pahalta. Pahalta, mutta hyvältä. Kaikkensa antaneena. Ensimmäiseen 12 tuntiin en pystynyt syömään kuin yhden Tompalta saadun energiageelipussin.

Jälkeenpäin ajateltuna lääkkeitä olisi voinut syödä vähemmän, mutta tapaus oli eräänlainen tradeoff -tilanne juoksemisen ja lääkkeiden välillä. Tämä ei missään nimessä ole opetusteksti seuran junnusuunnistajille, päinvastoin. Älkää ikinä kilpailko tai harjoitelko sairaina tai juuri parantuneina, se on terveydelle vaarallista! Tästä tarinasta ei ole mitään syytä olla ylpeä, mutta se ehkä kertoo siitä halusta ja intohimosta suunnistaa 17 vuoden tauon jälkeen Karkki-Rastin paidassa hyvin, eritoten juuri Jukolassa, mikä minua seuranvaihtoon motivoi.

Karkki-Rasti 1 Kuopio-Jukolassa

Suunnistus.netissä julkaistiin juttu suomalaisjoukkueista tavoitteineen Jukolassa, mutta jostain käsittämättömästä syystä Karkki-Rastia ei jutussa mainita. Aina saa itse kaikki tehdä, joten alla esittely kivenkovasta joukkueesta Kuopio-Jukolassa. Karkki-Rasti 1, olkaa hyvä!

1. osuus - Tommy Rantala
Haukkamäen rinteiltä suunnistustaitonsa hankkineella nykyään Järvenpään mitäänsanomattomissa maastoissa asuvalla Tompalla on ollut keväällä maratonprojektia, joten Jukolan lähtöpaukun pamahtaessa ei homma ainakaan jaloista jää kiinni. Haukkamäen kasvatilla ei myöskään ole minkäänlaista ongelmaa mäkisuunnistuksen kanssa, joten toivottavasti kakkososuuden juoksija ei ole vielä seurateltalla Tompan leimatessa viimeisellä. Taisi voittaa jotkut perähikiän henkilökohtaiset kansallisetkin keväällä.

2. osuus - Juha Villa
Päijät-Rastista täksi kaudeksi kaapattu karkkilalaistunut yökiitäjä on ainoa oikea valinta pisimmälle yöosuudelle. Kevään aikana kansallisista on ollut kotiinvietävänä vain ja ainoastaan palkintoja, joten kotipihaan on jouduttu rakentamaan ei palkintokaappia vaan palkintovarasto.

3. osuus - Jukka Havento
Kaksi ensimmäistä juoksijaa petaavat juoksukone-Jukalle kovavauhtisen letkan, josta mies ei putoa ja mies käy varmasti noukkimassa omat hajonnat pimeyden muuttuessa hämäräksi.

4. osuus - Aleksi Koskikallio
Täksi kaudeksi Karkki-Rastin paitaan 18 vuoden tauon jälkeen palannut, myöskin Haukkamäen rinteiltä suunnistustaitonsa hankkinut, mutta sen jälkeen niitä Göteborgissa, Boråsissa, Jyväskylässä ja Helsingissä kehittänyt Metsähiippari on managerin mukaan "Paras mies tähän rooliin", vaikka talvella siirtoasioita puidessa oli vielä esillä herrasmiessopimus, että kakkosjoukkueen kautta näyttöjä antaen edetään.  Jyväskylän vuosien aikana juostut KurkoCupit Jyvässeudun huonoimmissa ja rankimmissa maastoissa olivat täydellistä harjoittelua tämän vuoden Jukolaa ajatellen.

5. osuus - Timo Huovila
Viidennelle osuudelle KaRalla on asettaa Jukolassa vaadittavaa kokemusta. Tällä osuudella Timo ei höntyile vaan halkoo lippuja yksi toisensa jälkeen vakuuttavasti ja riittävällä nopeudella.

6. osuus - Rauno Autio
Karkkilan kovakuntoisin mies. Antaa takuuvarmasti kaikkensa ja vähän yli. Ranen motto "Kyllä suomalainen mies pystyy, jos se vaan tahtoo" kertoo kaiken oleellisen siitä intensiteetistä ja aggressiivisuudesta, millä metsässä edetään. Pois alta!

7. osuus - Mikko Fäldt
Ankkuriosuudelle tarvitaan mies, joka pystyy tarvittaessa etenemään vauhdikkaasti niin itsenäisesti kuin letkassakin. KaRalla on heittää tähän rooliin kaiken kokenut Mikko, joka ei vähästä hätkähdä ja suorittaa oman roolinsa paikassa kuin paikassa.

Tavoite:
Karkki-Rastin paras sijoitus kautta aikojen. Sijoitus olisi tällöin sen verran kova, että Karkkilan torilla juhlitaan vähintään viikko!

Poisjäännit:
Onhan niitä, mutta Karkki-Rastissa ei poisjäänneistä hätkähdetä. Materiaali on laaja!

Prisma-rastit, Inkoo

Helatorstain klassikko Prisma-rastit juostiin tänä vuonna Inkoossa aivan mielettömän hyvässä maastossa ja hyvällä kartalla. Faktinen tosiasiahan on, että jos kartan on tehnyt Arvo Paulin, niin priimaa on kädessä. Taas lähdin tekemään (lähes) puhdasta suoritusta ja onnistuin tavoitteessa kiitettävästi.

K-1: Jyrkänteiden välistä penkalle ja semisuunta kohti avokallioita, tulen juuri oikeassa linjassa ja rastinotto on helppo. Väliajoista väijyin, että tätä oli moni koukkinut.

1-2: Aluksi vilkaisin, että viivan oikealta puolelta rinteessä alapuolella oleva aukko lukien, mutta sitten huomasinkin, että rastille johtaa avokallioura eli mäenreunustaa avokalliot yläpuolella pitäen ja lopussa avokalliouraa pitkin rastille, helppo.

2-3: Tällä välillä oli kaikki katastrofin ainekset kasassa, sillä porukkaa sinkoili joka puolella, aika hissukseen tuli vedettyä rastivälin puolenvälin jälkeen, saatoin vetää reittipiirrosta hieman isomman ässän ennen rastia.

3-4: Avokallionenän kärki viistäen, notkon muodoista tukea suunnalle ja rastille.

4-5: Avokallionenää pitkin melkein linjalle ja niittyjä pitkin rastimäkeen. Nostin ehkä hieman liian aikaisin rinteeseen, mutta heinikkoralli alkoi ärsyttää sen verran paljon, että siirryin metsään. Selkeä piste. Suoraviivaisemmin ja vauhdikkaammin olisi pitänyt vetää.

5-6: Helppoa mäkineppailua, ajaudun liiaksi oikealle eikä mäissä meinaa jalka nousta.

6-7: Sateisen kauden reitinvalinta. Kuivemmalla säällä suoraan soisen alueen yli. Jaloissa tuntui viime välin nousut, joten päätin lopussa hieman kiertää mäkeä.

7-8: Lähtösuuntavirhe ja joudun rinteessä hieman miettimään kummalla puolella rastinedusneniä olen.

8-9: Perustyöstöä mäenpäällä, lähestyminen rastille helppoa selkeiden avokallioiden vuoksi.

9-10: Alunperin oli suunnitelmissa vetää mäenrinnettä pidemmälle ja koukata rastille sivusta, mutta totesin rastinoton olevan liian hasardin. Mäenpäälyssuolta oli kuitenkin selkeät lähestymis- ja rastinottopisteet.

10-11: Normaalia mäkineppailua taka-/sivurinteeseen.

11-12: Oravapolkuväli, jonka sujuvuudessa tuhlaan aikaa.

12-13: Kisan ainoa selkeä rastinottovirhe. Luulin puskevani rastille oikeasta välistä, mutta nousinkin yhden liian pohjoisesta. Näin toisen radan rastin, jolle säntään leimaamaan. Väärä koodi. Ihmettelyä. Pieni Mitä helv...-paniikki uhkaa iskeä, mutta väistän pahimmat karikot paikallistaen itseni ja sännäten omalle rastille.

13-14: Neppailua.

14-15: Korkeimman kautta ja rastia edeltävät jyrkänteet näkyvät selkeästi. Juoksen(hölkkään) kuitenkin 20 metriä pitkäksi, pysähdyn, katson takaoikealle ja säntään rastille.

15-16-17: Selkeintä ja juostavinta linjaa pellolle. Loppukiristäkin pystyi päätellä, että metsässä keskityttiin enemmän suunnistukseen kuin juoksuun.

Hyvä meininki! Syksyksi juoksukuntoon!

AM-keskimatka

Eilen kirmailtiin Espoon Keskuspuistossa Suunnistavan Uudenmaan AM-keskimatka. Itse kävin maanantaina työstämässä Pirkkolan iltarasteilla tyyppitreenin, eihän sitä muuten jaksaisi Pirkkolassa suunnistaa, mutta nyt polkuravi sopi teemaan. Hyvä fiilis jäi kenraalista, vitosen rata kolmeenkymmenenyhteenjapuoleen.

Keskiviikkona kuitenkin työpäivän jälkeen hymyillen kisakeskukseen, hauskaahan harrastamisen kuuluu olla. Päätin lähteä nauttimaan suunnistuksesta en juoksusta, joten pidemmittä puheitta, alla reitti.

K-1: Valitsin nopeasti vasemman ulkoilutie-/polkukierron. Suorempaakin olisi polkuja pitkin päässyt, mutta päätin aloittaa selkeästi ja saada mahdollisuuden katsoa koko radan reitinvalinnat heti ykkösvälillä. Ainoa, minkä kanssa sai olla tarkkana oli, ettei juokse jalkoja alta heti alussa. Passailin ehkä liikaakin.

1-2: Mäkeä ylös ja jyrkänteen vierestä toiseen mäkeen ja helppo rastinotto.

2-3: Polkua alas ja risteyksestä suunnalla suon yli. Polun jälkeen ei juuri luettavaa ollut, joten määrämittainen pinkaisu ja päänpyörittelyä, kinky. Pieni koukku.

3-4: Ylös mäkeen suunnalla ja luin, mitä vastaan tuli. Yllättävänkin helppoa.

4-5: Siirtymäväli ja rasti näkyi ylärinteessä jo suolta ylös penkalle noustessa. Todella helppoa.

5-6: Tämä näytti ennakkoon haastavalta, yritin pysyä käyrällä ja todella varovaisesti tuli otettua, mutta tästäkin selvittiin pienillä vahingoilla.

6-7: Perusväli avokallioille ja takarinteen jyrkänteelle.

7-8: Pitkä väli ja todella tylsä. Perustyöstöä rinnettä pitkin, rasti oli yllättävän pitkällä odotin lippua jo 50m etukäteen.

8-9: Korkeimman oikealta puolelta ja takarinteeseen, hieman liikaa oikean kautta.

9-10: Selkeä.

10-11: Naurettavan helppo väli ja rasti näkyi kauas.

11-12: Tulin kivikkoon odotettua nopeammin ja jouduin tarkistamaan kartasta, että voinko todella jo olla oikeilla kivillä. Viimeiset 20m epäuskoista kävelyä rastille.

12-13: Välillä niin paljon selkeää luettavaa, ettei ongelmaa. Parit jyrkänteet ja loppu käyrällä pysyen.

13-14: Huoh. Unohdin lukea karttaa tienylityksen jälkeen. Kaksi minuuttia meni tässä sekoilussa, tajusin lopulta katsoa tien toisella puolella olevista taloista sijainnin ja koukata rastille.

14-15: Helppo neppailuväli.

15-16: Aluksi katsoin tätä väliä, että suoraan vaan työstäen, mutta sitten lopulta onneksi huomasin selkeän ja vauhdikkaan tiekierron asuinalueen läpi.

16-17-M: Suunnitelma: Kohti maalia ja loppuviitoituksen kohdalla vastavirtaan vikalle. Menin ratamestarin jäynään. Oli kaksi viimeistä rastia. Toteutin suunnitelman ja luojan kiitos sentään olin tarkistanut myös viimeisen rastin koodin. Pukissa luki "200", kartassa "100". 14 rastilta lähtien iskin kaikki koneeseen, joten tässä vaiheessa oli maitohapot korvissa asti ja seisoin väärän rastin vieressä miettimässä, onkohan koodissa virhe. Kävin vähän ympäristössä haravoimassa sijaintia, koska siitä ei ollut mitään hajua rastilla seistessä. Lopulta paikansin väärän viimeisen sijainnin ja suuntasin omalle. Todella harmittava virhe, joka osoitti taas, että myös viimeiselle rastille pitää suunnistaa. Ajattelin olevani nokkela, mutta se kalahti tällä kertaa pahasti omaan nilkkaan. Noin 1,5 minuutin opetus.

Virhettä yhteensä sellaiset 4,5-5min, aivan liikaa tuohon maastoon. Mutta niin moni väli meni hyvin, että tyytyväinen täytyy olla. Olihan tämä vasta kolmas suunnistuskerta tämä vuonna. Tossun olisi tarvinnut liikkua nopeampaa, mutta ei niitä puhtaita juoksukertojakaan tänä vuonna ole hirveän montaa takana. Perustaso pysyy näköjään pyöräillessäkin ylhäällä. Nyt kuitenkin suunnitelmissa juosta vähän enemmän, ja kovia.

Saaristorastit, Parainen

Vajaan kahden vuoden tauon jälkeen henkilökohtaisessa kilpailussa, tuntui tutulta sekä oudolta. 18 vuoden tauon jälkeen rakkaan kasvattiseura Karkki-Rastin paita päällä ja lähtö- sekä tulosluetteloissa seuratunnuksena KaRa. Tuntui todella oudolta. Ei pahalla.

Lähes olemattoman suunnistukseen tähtäävän talviharjoittelukauden jälkeen ainoa tavoite kisassa oli se kuuluisa puhdas suoritus. Tavoite piti kakkosrastille. Toinen suunnistaja vaikutti liikaa rastinottoon ja survaisin vasemmalta ohi noin parin minuutin pummin vaikka olin selvästi kiinni 100 metriä ennen rastia hyvällä suunnalla ja rasti helposti naulattavissa. Rutiininpuutetta.

Uudet suunnistuskengät eivät vieläkään ole muokkautuneet mun jalkoihin ja saldona jo kutosrastille saavuttaessa rakot molemmissa kantapäissä. Tähän vielä bonuksena löin vasemman isovarpaan kiveen. Tässä vaihessa vielä päätin hölkkäillä radan loppuun, mutta kipu vain paheni ja paheni, joten käänsin kohti kisakeskusta numerolappu käännettynä. Kauden 2014 avauskisan saldona siis keskeytys, rakot molemmissa kantapäissä ja yksi isovarvas, jonka kynsi musta ja todella kipeä. Olisihan tuon voinut väkisin loppuun kärvistellä, mutta haluaisin juosta torstaina Akilleksen iltakevätsprintissä, joten kokonaiskuva voitti. Olen kuitenkin suht tyytyväinen suoritukseen, suunnistus oli gripissä lukuunottamatta rutiininpuutetta. Juoksukunto nyt on mitä on eli huono.

Framåt!

Middle East Madness 2014

Tuli vähän käytyä Lähi-Idässä. Ohjelmaan kuului tottakai myös kiipeilyä erämaassa. Iso seinämä jäi väliin turvallisuussyistä, kivi oli haurasta ja liukasta sateen jälkeen. Iloista ja leppoisaa pikkuboulderointia yksin hiljaisuudessa.

Suunnistuskausi lähestyy, seuraavat viikot voisin hieman keskittyä siihen touhuun.

Uusi kausi, uusvanhat värit

Melko tarkalleen aika kauan on kulunut edellisestä päivityksestä. Syy: vuonna 2013 viisi suunnistuskertaa; kaksi kesäkuussa, yksi marraskuussa ja kaksi joulukuussa. Ainoa positiivinen asia oli, että yösuunnistustouhuja näistä oli 3/5. Kylkiluu tuli kondikseen siinä heinäkuun aikana. Tässä kausianalyysini kaudesta 2013.

Kuukauden verran on tätä vuotta kärvistelty ja hommahan on niin, että varsinaissuomalainen sinikeltainen suunnistuspaita ei ole ylläni enää suunnistuskilpailuissa vuonna 2014. Aina on ollut ajatuksena, että vielä jossain vaiheessa puen rakkaan kasvattiseurani Karkki-Rastin paidan päälle niin, että tulosluettelossa lukee seurana Karkki-Rasti. Se vaihe on nyt. Tavoitteet kaudelle 2014 ovat selvät. Se kuuluisa ehjä kausi. Sellaista ei olekaan ollut sitten vuoden 2009.

Ei tässä paikat nytkään missään priimassa jamassa ole, mutta eihän se tällaista kuntoulkoilijaa haittaa. Antaa kultapossukerholaisten ja wannabesatsareiden stressailla sellaisista asioista. Käyn vaan lenkillä, hiihtämässä, pyöräilemässä, pelaamassa futista ja futsalia, kiipeilemässä ja joskus saattaa olla suunnistuskarttakin kädessä vaikken mitään siitä ymmärräkään. Kisoissa sitten se nimi löytyy sieltä mistä kuuluukin eli alhaalta ylöspäin etsii katse omaa nimeä. Ilon kautta toimintaa pyöritetään ja kyllähän mukavuusalueelta poistuminenkin on iloinen juttu.

Seuraavaksi tarkoituksena selvittää löytyykö vanhemmiltani vielä jostain kaapin perukoilta vanhaa Karkki-Rastin suunnistuspaitaani 90-luvulta ja sen muokkaaminen nykyisiin mittoihini sopivaksi.
Back to basics!